Huolimatta kylmistä talvista on Suomessa voinut nauttia jo parin sadan vuoden ajan miellyttävän lämpimästä sisäilmasta. Selitys löytyy suomalaisista tulisijoista. Tosin keskuslämmitys vähensi voimakkaasti kotitulisijojen tarvetta 1940-luvulla. Siitä lähtien mm. kaakeliuuneja alettiin pitää epäkäytännöllisinä ja tilaa vievinä ja ne purettiin pois kiinteistöjen uudistamisen yhteydessä. Näin toimittiin kaikkialla Suomessa. Nyttemmin kehitys on ollut toiseen suuntaan. Tulisijamalleja on tarjolla runsain määrin, ja niitä arvostetaan sekä lämmönlähteenä että sisustuksellisista syistä.
Ihmiskunnan ensimmäiset jäsenet olivat älykkäitä ja taitavia käsityöläisiä. Heidän joukossaan oli myös uunintekijöitä, jotka levittivät taitojaan ympäri silloin tunnettua maailmaa. Tapa rakentaa lämmitysuuneja kotitaloudelle pysyi kuitenkin muuttumattomana useita tuhansia vuosia. Ensimmäiset kaakeliuunit syntyivät saksankielisellä alueella Euroopassa 1300-luvulla. Pohjoismaihin ne levisivät 1500-luvun alussa. Avoimen tulisijan tavoin muurattujen uunien savukanavat johtivat suoraan piippuun. Suomen ilmeisesti ensimmäisen kaakeliuunin pystytti Turun linnan linnantupaan savenvalaja Hans vuonna 1543.
CARL JOHAN CRONSTEDTIN UUNIKONSTRUKTIO
Kylmässä pohjolassa tulisijalaitteita alettiin kehittää toden teolla vasta 1700-luvulla. Pitkään jatkunut sotilaallinen varustautuminen oli johtanut siihen, että alettiin pelätä metsävarojen hupenemista. Laivastojen rakentaminen sekä raudan ja tervan valmistus vei valtaosan maan puutavaratuotannosta. Yleinen mielipide oli, että ainoa paikka mistä voi löytyä keinoja säästää puuta oli kotitaloudet. Tässä vaiheessa esiteltiin Carl Johan Cronstedtin kaakeliuunikonstruktio, joka oli tehty yhdessä kenraali Fabian Wreden kanssa ja käsitti usean savukanavan systeemin.
Uunirakenteessa savu kulkee siten, että lämmön vaikutuksesta se nousee tulisijasta suoraan suureen kanavaan ja jakautuu uunissa kahteen alaspäin suuntautuvaan kanavaan, jotka kääntyvät taaksepäin ja takaisin ylös ja yhdistyvät jälleen. Savukaasut ohittavat työntöpellin ja menevät ylös peltiputken kautta savupiippuun.
Cronstedtin muistiinpanoissa oli kolme eri rakennelmaa, kaikki litteää uunia varten. Kun ohjeet sitten painettiin (v. 1775 "Samling af beskrifningar på åtskilliga eldstäder inrättade til besparing af Wed" katso kuva) kuvituksineen, oli niissä jo 5 eri savukanavasysteemiä. Rakenne on säilynyt pienin korjauksin meidän aikaamme saakka.
Rakenne antaa ratkaisevan mahdollisuuden säästää polttoainetta ja säilyttää lämpöä uunissa ja huoneissa, ja näin se lisää asumismukavuutta. Tämä johti siihen, että monet avoimet tulisijat korvattiin kaakeliuuneilla, joissa oli savukanavasysteemi ja uudenaikainen ulkokuori. Keksintö oli siis lähtölaukaus kaakeliuunintekijöiden kulta-aikaan.
ARKKITEHTIEN PIIRTÄMÄT KAAKELIUUNIT ALKOIVAT YLEISTYÄ 1700-LUVUN PUOLIVÄLISSÄ
Kun litteä, suurista kaakeleista muurattu uuni oli vakiinnuttanut paikkansa, keksittiin keino tehdä pyöreitä uuneja ja ne alkoivat yleistyä 1750-luvun puolivälistä lähtien. Kaakeliuuneja tehtiin ensiksi vain kartanoihin ja varakkaimpiin porvariskoteihin. "Tavallisiin" koteihin kaakeliuunit ilmestyivät myöhään 1800-luvulla. Aivan kuten kotien muu kiinteä sisustus kaakeliuunitkin valmistettiin tyylivirtauksia noudattaen kuten esim. goottinen tyyli, renessanssi, barokki, rokokoo, kustavialainen tyyli ja empire. Vuosisadan vaihteessa jugend oli vallitseva tyyli.
1800-luvun alussa kaakeliuunien valmistus teollistui Suomessa. Huomattavimmat tehtaat olivat: Turun fajanssitehdas (1842-1882) sekä Herttoniemen, Ahlbergan, Fortunan, Turun (1874-1943), Andsténin (1842-1915), Viipurin (1849-1895), Ruoholahden (1870-1908), Arabian (perustettu v. 1874) ja Rakkolanjoen kaakelitehdas (1877-1930). Teollinen valmistus paransi laatua ja monipuolisti mallistoa. Maamme viimeinen suuri kaakelitehdas, Turun kaakelitehdas lopetti toimintansa 1943, jolloin se siirtyi Paraisten Kalkin omistukseen. Mutta niin myöhään kuin v. 1953 valmistettiin kaakeliuuneja Suomessa. Friitalan kaakelitehtaalla Ulvilassa oli vielä silloin runsaat 20 uunimallia tuotannossaan.
KAAKELIUUNIN LÄMMITYS
Pääsääntö kaakeliuunin käytössä on, että sen lämmittäminen on suoritettava maltillisesti. Pintakivien lämpötila ei saa nousta yli +70 °C:n muualta kuin luukun ympäriltä. Vanhoissa uuneissa on yleensä syntynyt vuosien mittaan vaurioita, jotka eivät kestä rajua lämmitystä.
Kaakeliuunissa tulee yleensä polttaa vain yksi sopiva pesällinen
puhdasta puuta, noin 3 - 5 kg (noin puolet pesäpohjan pinta-alasta).
Polttamisen aikana on puiden tarpeetonta kohentamista vältettävä. Kun
hiillos hehkuu tummanpunaisena (kuva) eikä sinisiä liekkejä enää näy,
voidaan viilentävä ilmavirtausta rajoittaa peltejä sulkemalla, mutta ei
kokonaan.
- Sulje savupelti kokonaan ja vedä sitä jälleen auki kolmen senttimetrin verran. Vasta kun hiillos on täysin tummunut, luukut ja pellit on suljettava kokonaan.
TÄHTIVENTTIILI
Uunin liitekanavaan on yleensä yhdistetty teräs- tai
messinkipeltirakenteinen venttiili, joka avautuu kiertämällä muodostaen
tähtimäisen avautumiskuvion, josta nimi tähtiventtiili. Venttiili on
sijoitettu niin, että se yhdistyy savupeltien välistä savuhormiin.
Tähtiventtiiliä voi käyttää varsin tehokkaana ilmanvaihtajana
huonetilassa. Alapelti suljettuna uunin lämpövaraus säilyy hyvin myös
tuuletuskäytön aikana. Venttiilin ja yläpellin asentoa voi säätää
tarpeita vastaavasti, ja poistoilman mukana kulkeutuu ulos ylimääräistä
kosteutta tai esimerkiksi ruoan valmistuksessa syntyviä
hajuja.
VALURAUTA
Kolmejalkainen valurautapata ja paistinpannu - kaksi arkista käyttöesinettä, jotka kertovat miten paljon ihmisten elämä on kokenut muutoksia vuosisatojen kuluessa. Kolmejalkainen pata edustaa aikakautta ennen maamme teollistumista, valmistettu jossain pienessä pajassa, hankittu ruoanvalmistukseen tuvan avotakassa. Valurautainen paistinpannu kuuluu teollisuuden läpimurtoaikakauteen, jolloin myös valurautaisia liesiä; alettiin valmistaa 1800-luvulla. Valurautaesineitä on siis valmistettu pienissä pajoissa sekä teollisesti. Mutta mitä on valurauta?
Se, miten paljon hiiltä sitoutuu rautaan sulamisvaiheessa ratkaisee, onko louhoksen rautamalmista valmistettu tuote terästä, takorautaa vai valurautaa. Jos hiilipitoisuus jää alle 0,35% on valmis tuote takorauta, jota voidaan jälleen pehmentää kuumentamalla. Rautaa, joka sisältää 0,35 - 2,5% hiiltä, kutsutaan teräkseksi. Teräs vaatii tekijänsä jos sitä halutaan muotoilla mutta on helppo karkaista nopealla jäähdytyksellä. Rauta joka sisältää enemmän kuin 2,5% hiiltä, on valurautaa. Teräksen ja takoraudan vastakohtana valurauta ei muuta muotoansa kuumetessaan. Se ottaa sisäänpäin vastaan lämpötilan vaihteluista aiheutuneet jännitykset. Tästä erityisominaisuudesta johtuen huomattiin hyvin varhain, että valurautaosat sopivat erityisen hyvin tulisijoihin.
1700-luvun koristeelliset uuninluukut valmistettiin siten, että: ensin tehtiin malli puusta. Puumalli sijoitettiin kovan paineen alaisena muottihiekkaan siten, että selvä kuvajäljennös muodostui hiekkaan. Mallikappale nostettiin varovaisesti pois ja tämän jälkeen hiekkamuotti täytettiin juoksevalla raudalla. Muottihiekan raekoko ja laatu vaikutti ratkaisevasti valutyön lopputulokseen. Mitä karkeampi hiekka sitä karkeampi pinta valurautaesineessä. 1700-luvulla luukkujen kohokuvat käsittelivät usein uskonnollisia tai poliittisia tapahtumia.
UUDEN KAAKELIUUNIN PYSTYTYS
Uuden kaakeliuunin pystytystyö alkaa kaakelien tarkalla lajittelulla värin ja niissä esiintyvien mahdollisten virheellisyyksien suhteen. Kaakelin ulkopinta on tavallisesti laseerattu, minkä vuoksi uuni on helppo pitää puhtaana. Kaakeliuunin sisäosat muurataan tulenkestävistä ja poltetuista tiilistä kuten muut tiilitulisijat. Laastina käytetään tulenkestävää muurauslaastia ja saviuunilastia.
Uunin ulkopinta päällystetään kaakeleilla. Savilaasti on joko muurarin valmistamaa laastia, lihavasta savesta ja karkeasta hiekasta valmistettua, tai rautakaupasta hankittua valmista saviuunilastia. Tiilet ja kaakelit kastetaan veteen ennen muurausta. Tämä estää laastin liian nopean kuivumisen sekä helpottaa ohuemman muuraussauman tekemistä. Kaakelien toinen lasittamaton puoli sivellään savivellillä hyvän tartuntapinnan saavuttamiseksi pystytystyön aikana.
Uunin alustaan piirretään ensin sen muoto viivainta ja sablonia käyttäen. Tämän piirroksen avulla pannaan ensimmäiset kaakelit paikoilleen. Ennen paikoilleen asettamista ne leikataan mallilevyn mukaan kaakeli- tai lasiveitsellä ja ylimääräinen reuna hakataan muurausvasaralla pois. Tämän jälkeen reuna suoristetaan tehtyä viivaa myöten taltalla, viilalla ja hiomakivellä. Kaakelien syrjät voidaan myös suoristaa syrjiä vastakkain hieromalla, jotta saumat tulisivat mahdollisimman hienoja. Tämä työvaihe on hidas ja vaatii suurta tarkkuutta, muuten lasitus voi vaurioitua.
|
|
Vierekkäisiä kaakeleita sitoo toisiinsa sinkitystä pellistä tehdyt ramlat, jotka puristetaan kaakelien kehyksiä vasten (2 kpl / pystyreuna). Toisiinsa liittyvien kaakelien kehysten välinen tila täytetään tiilenpaloilla ja savilaastilla. Kaakelin lovi (kohoreunojen välinen tila) täytetään kokonaisella tai halkaistuilla tiilellä tai tiilipaloilla. Käyriä kaakeleita varten on tiili pyöristettävä. Täytetiilien tulee mahdollisimman läheisesti liittyä kaakelin sisäpintaan, koska paksu sauma heikentää lämmön tehokasta siirtymistä uunin pintaan. Kaakelit sidotaan myös toisiinsa siten, että niiden kehyksen yläreunassa oleviin reikiin pannaan rautanaulat (kuumasinkityt, 75 - 100 mm), ja näihin kierretään uunin ympäri kulkeva pehmennytetystä rautalangasta tehty side. Jos tämä työvaihe jää muurarilta tekemättä tulisi uunin pystytys heti keskeyttää ja antaa osaavalle tekijälle. Kaakeliuuni, josta sidostarvikkeet jäävät asentamatta, on vaarallinen eikä sellainen rakenne täytä paloturvallisuutta koskevia vaatimuksia.
Kun piirroksen mukainen pohjakerros on valmis, asetetaan kaakelit paikoilleen kerros kerrokselta ja samalla tehdään uunin sisämuuraukset. Pystysaumat tehdään vesivaakaa apuna käyttäen ja mahdollisimman tiiviit. Vaakasaumoihin jätetään uunin laskeutumisen varaa noin yhden millimetrin rako, joka täytetään savella. Jos kaakeliuuni on alaltaan suuri, niin vuorataan uunin ulkoseinämä sisäpuolelta vielä joko lape- tai syrjätiilimuurauksella, joka kannattaa tulisijan lakea. Lopuksi uuni katetaan tiilillä tai mieluummin kaakeleilla, jolloin sen laki on helppo pyyhkiä pölystä.
Kaakeliuuni on valmistettava suurella huolella. Ei mikään osa siitä saa olla muita osia paksumpi, sillä paksummassa seinämässä kuumenisi sen ulkopinta vähemmän, mikä lämmitettäessä aiheuttaisi sisä- ja ulko-osan erisuuruisen laajenemisen ja lopulta uuniseinämän särkymisen siltä kohdalta. Jos kaakelit pääsevät löystymään, mistä on merkkinä ontto ääni naputettaessa uunin kylkeen, huononee uunin lämmönluovutuskyky. Tällöin uuni on rakennettava uudelleen. Kaakelikerroksen irtoaminen muurauksesta on yleensä merkki liian rajuista lämmitystavoista.
Tulipesäluukkua kiinnitettäessä on erikoisesti muistettava jättää laajenemisvara, jotta ei luukun kehys laajetessaan pääse murtamaan kaakelia. Kaakelin reuna hakataan pois luukun kehyksen alta.